torstai 13. syyskuuta 2012

BB2500K/ (SS1000 Lower Great Lakes)

Syksyn Pohjoisamerikan Rautapersereissu meinasi jäädä kokonaan väliin. Vielä kaksi viikkoa ennen lähtöä suunnitelmat tekemättä eikä oikein edes huvittanut ajaa. Toisaalta, olisihan se melkoista mahdollisuuksien tuhlausta ja tilaisuuteen tarttumattomuutta, jos ei samalla ajaisi suoritusta.

Päätin lopulta mennä katsomaan kuuluisia Niagaran putouksia. Tämän reissun voisi tehdä vaikka turistina, jos ajohaluja ei vieläkään tuntuisi löytyvän. Viime vuoden onnistunut GOLD vetäisy asetti henkisen riman sen verran korkealle, että näin helpoissa olosuhteissa perustonni ei tule kysymykseenkään. Vähintään siis BB2500K maustettuna mielenkiintoisilla maisemilla.

Jenkkien ajovalikoimista löytyi juuri sopiva jippo sisällytettäväksi suunniteltuun tonniviissataseen. Tässä se on; BB2500K sisältäen SS1000 Lower Great Lakes. Lähtö Sherbrookesta kohden Niagaraa, jonka jälkeen USA:n rajalle Sarniaan. Detroit, Cleveland ja sitä rataa ympäri Ontario ja Erie järvien. Paluu sitten Valcourtiin, noin puolen tunnin päähän lahtöpisteestä max. 36h myöhemmin. LGL:n aloitus- ja lopetus pitää sääntöjen mukaan olla samasta paikasta (täydellinen ympyrä), joten kohteeksi valikoitui Brockville ON.

Tällä suunnitelmalla olin intoa täynnä kuin ilmapallo. Löytyihän sitä ajohalua.

Valmistelut sujuivat juohevasti. Pari päivää ennen lähtöä säätietoja tarkastellessa, koko ajosuunnitelma oli vaarassa kaatua. Trooppinen myrsky eteni tornadokäytävää pitkin kohti suuria järviä juuri perjantain - lauantain aikana. Tilanne näytti vain pahenevan reissun lähestyessa. Tuuligrafiikka osoitti punaista laajalla alueella alempien järvien alueella ja tällä tuulen nopeudella odotettavissa oli "suuria vahinkoja / rajuja ukkoskuuroja". Lisäksi säätilan ennustettiin vallitsevan koko yön osuuden USA:n puolella, helpottuen sitten sunnuntaina jopa helteiseksi auringonpaisteeksi. Päätös on siis tehtävä aamulla herättyäni, onko mahdollista lähteä liikkeelle.

Herätys tapahtui lauantaina 8.9. klo 5:00 paikallista aikaa. Sääennusteen tarkistus, joka lupasi edelleen huonoa yölle. Vilkaisu ikkunasta ulos; hieno syysaamu, kirkas ilma, eikä usvaa. Lähden liikkeelle ja ajan vähintään Niagaralle, tai niin pitkälle kuin lähestyvä pilvenreuna antaa myöden. Jos keli uhkaa mennä liian huonoksi, kurvaan lähimpään motelliin ja palaan sitten ilman seljettyä takaisin Sherbrookiin.

Aloitustankkaus 6:03 tutulta Shelliltä. Keula kohti Montrealia, jossa mahdollisesti ensimmäinen hidaste aamuruuhkassa. Ruuhkaa oli jonkin verran, mutta ei merkittävää haittaa matkan etenemiselle.

Montrealin keskustan lähestyminen. Olisi päässyt suoraan ohi, mutta täällä on aina mukava käydä.
Mahtava kaupunki.

Paikallisia mopoilijoita. Tyypillinen ajovarustus niin kaupungissa kuin motarillakin.
 Toki mukavampaa 29 C helteellä, mutta en vain uskaltaisi.

Montrealin tietöiden takia jouduin kiertämään eri kautta kuin ajosuunnitelmani. Siitä parikymmentä kilometriä ylimääräistä matkaa ilman että saa hyväksiluettua suoritukseen. Nopeaa motaria, joten ei aiheuta paineita aikataululle.
Ensimmäinen tankkaus maksimi toimintasäteellä (ja ilman varakanisteria). Homma käynnissä!

Matka taittui hienossa auringonpaisteessa ja 29 asteen helteessä Autoroute 20 pitkin kohden Ontarion osavaltiota. Osavaltioiden rajat ovat kuten meikäläiset läänin rajat. Ei muuten huomaa, mutta Quebecistä Ontarioon tultaessa vaihtuu kieli ranskasta englanniksi ja tie numeroksi 401.

Ontariossa tehdään heti selväksi kulkijalle, mikä on pelin henki. Isot tienvarsitaulut kertovat, että jos aiot hurjastella se maksaa sinulle 110 km/h = 95 CAD, 120 km/h = 220 CAD ja 130 km/h = 295 CAD. Viidenkympin ylityksestä onkin tiedossa 10 000 CAD sakkoa. Merkityn tietyön kohdalla nämä tuplaantuu ja jos ajat ylinopeutta työntekijän päälle vammauttaen tai tappaen hänet, sakko 10 000 CAD, kulkupelli ja kortti jää siihen, sekä lisäksi napsahtaa automaattisesti linnaa.

Asia harvinaisen selvä! Onneksi Rautaperseajoissa ei hurjastella, eikä muutenkaan.

Seuraava mieleenpainuva tapahtuma oli Toronton suurkaupunki. Kyltti ilmoitti populaation olevan 5,5 miljoonaa, eli Suomen kokoinen porukka samassa kaupungissa. Kun alue Ontariojärven luoteis kulmalla on enemmän tai vähemmän yhtä kaupunkia, tuolla reilun sadan kilometrin matkalla väkeä riittää.

Keskustan pilvenpiirtäjät näkyivät jo kauas ja CN Tower-torni maamerkkinä. Kaupungin ohiajo oli melkoista karttaharjoitusta ja suunnistusta. Ilman navigaattoria tästä hommasta ei olisi tullut mitään ja RP-ajo olisi mitä todennäköisimmin tyssännyt näihin teiden liittymiin. Etukäteen ajattelin pärjääväni paperikartalla ja nuottikirjalla, jos elektroniikkaan tulee vikaa. Kaistan vaihtoja ja liittyvien teiden numeroita tuli vastaan kymmeniä, eikä näitä olisi pystynyt samanaikaisesti lukemaan kartalta ja hakemaan oikeita kaistoja, pysynyt liikenteen rytmissä, saatikka että olisi muistanut kaikki ulkoa. Garminin kuvaominaisuus oli aivan verraton liittymiä ja kaistan vahtoja lähetyttäessä.

Vaikka on tullut ajettua isoissa kaupungeissa, ei mikään aiempi vedä vertoja Toronton tieverkolle.

Mississaugasta piti lähteä mukaan saattomies omalla Spyderillään USA:n rajalle Sarniaan, mutta oli todennut säätiedotuksista kelin sen verran haastavaksi, että jätti tällä kertaa väliin. No, ehkä seuraavalla kerralla sitten. Terveiset kuitenkin SpyderStevelle.

Odotettu myrskyrintama antoi odottaa itsedään ja jatkoin kohti Niagaran putouksia. Ensimmäiset myrskyn merkit tuntuivat Ontariojärven päässä, kun tuuli puhalsi suoraan järven selän yli. Puuskissa oli todella pitelemistä ja niin autot kuin Spyderkin seilasivat kaistoilla kuin näkymättömien lankojen veteleminä. Pilvistä ja sateesta ei ollut tietoakaan.

Niagaralle saavuin aikataulussa. Tankkasin ennen putouksia ja ajoin suoraan, kuten kunnon turistin kuuluukin näköalapaikalle. Tämä parkkipaikka oli vain rajan ylitystä aikoville ajoneuvoille eikä sieltä voinut palata. No puomi oli sen verran hatara, että hyvin siitä mahtui kumpaankin suuntaan. Ja putoukset olivat siinä heti vieressä.


Spyderi parkkiin ja tämä näkymä tervehtii matkaajaa!
Horseshoe Falls, eli se kuuluisampi Hevosenkenkäputous

USA:n puolella American Falls.
Niagara ei ole erämaassa, vaan suuren luokan turistirysä.

Niagara Falls:n pääkatu. Katsetta kun kääntää 120 astetta vasemmalle, putoukset ovat siinä!

Oikealla Horseshoe ja vasemmalla American. Taustalla oikealla kohoavista hotelleista katsottuna maisemat kohdillaan.

Karkkikaupassa juokseva vesi.

Ryhmä vaeltaa kohti putouksia.
 
Rohkeimmat ottaa suihkun suoraan putouksesta.

Hevosenkenkäputouksen näköalatasanne USA:n puolella.

Kohtuullisen kokoinen alus näyttää kaarnaveneeltä Hevosenkengän alla.

Jotenkin oudon kotoista, turistit samanlaisissa vermeissä; täällä sadetakit, Rovaniemellä  kaikilla on samanlaiset kelkkahaalarit.

USA:n puolelta joutuvat tiirailemaan putouksia taustalla olevalta sillalta.
Kanadan puolelta näkymät huomattavasti paremmat. 

Pääkatu. Oikealle kääntyen 50m siltaa pitkin USA.
Niagaralta lähtöä tehdessä tumma ukkospilvi nousi kuin tyhjästä ja myräkkä oli saman tien päällä. Hetken aikaa vettä tuli Esterin mitalla ja päätin kurvata läheisen hampurilaisravintolan parkkipaikalle. Kun turistikaupungissa ollaan, kaikki parkkipaikat olivat maksullisia ja osa yksityisiä. Kaatosateessa marssin ripein askelin kohti lounasta ja ajattelin, ettei tästä parkista näemmä tarvitsekkaan maksaa. No, muoriska porttikongista huusi vihaisena perään, että meinaatkos livistää maksamatta. En tietenkään, mutta en vain huomannut "toimipistettänne" siinä kierreportaiden alla. Muorille piti sitten pulittaa 15 CAD varttitunnin parkista.

Reissu eteni Sarniaan, jossa rajan ylitys USAn puolelle. Edelleen kutakuinkin aikataulussa, Niagaralla käytetty ylimääräinen taukoaika oli osittain saatu kiinni suunnitelmassa laskettua keskinopeutta ripeämmällä etenemisellä. Ennen rajaa piti vielä pulittaa tietullia, näitä tiemaksuja reitillä onkin useampia.

Rajalla useita kaistoja ja tarkastuskoppeja, eikä tähän aikaan illasta ollut muutenkaan paljoa liikennettä odottamassa ylitystä. Ajoin suoraan luukulle ja kaivoin passin ja muut dokumentit esille ja ojensin ne rajavartijalle. Aikansa siinä tutkaili ja tietsikalta tietoja haki. Ojensi paperit takaisin ja ajattelin jo, että olipas kivuton homma tämä näin. Pyysi kuitenkin siirtymään sivuun ja parkeeraamaan ajopelin siihen odotuslinjalle. Samalla sisältä lähestyi kaksi kaapin kokoista rajavartijaa. Toinen ystävällisesti kehoitti jättämään avaimen paikoilleen, tyhjentämään taskut satulalle, mukaanlukien kännykkä, sekä siirtymään vartiorakennukseen.

Sisällä seuraava vartija otti paperini ja alkoi tutkia niitä esittäen samalla tiukkaan sävyyn kysymyksiä; millä asialla sitä liikuttiin ja onko aiemmin ollut USA:ssa jne. Ei meinannut mennä perille IBA tarinat, vaikka kuvittelin olevani rautaperseilyn synnyinseuduilla ja käyttämäni reitti kuului IBAUSn valikoimaan.

Siinä vastaillessani kysymyksiin aloin kaivaa kohtuullisen kostealta tuntuvaa ajopuvun rintataskua, kun vartija kivahti: "Mitä tavoittelet, onko sinulla ase! Keskustelun sävy muuttui silmänräpäyksessä. E...ei, kun tätä kosteaa lompakkoa vain. Eihän minulla nyt mitään aseita. Kaveri samantien tiukkaan sävyyn ripittämään ja repäisee passistani sivun. Heiluttaa paperin palaa ja edelleen tivaa mikä tämä on? Vastasin siihen, että en nyt saa päähäni, mutta arvaisin olevan joku vanha venäjän viisumi, joka on unohtunut siihen roikkumaan.

Vastaus oli ilmeisen väärä, koska kaverilla äänen voimakkuus nousi entisestään. Pitkän yksinpuhelun jälkeen selvisi, että olin unohtanut palauttaa vuonna 2010 passissani olleen pahvikortin rajalla, poistuessani USA:sta, koska kyseinen pahvi piti jättää maasta lähtiessä. Heillä oli siis kirjanpito sekaisin, koska typerä suomalainen oli saman kirjanpidon mukaan edelleen luvatta maassa (lupa voimassa kerrallaan 6 kk).

Asiat alkoivat selviämään siinä selityksiä antaessani ja vakuutellessani, että en todellakaan ollut tietoinen lupalapun palauttamisen laiminlyönnistä. Vartijakin lopulta jutteli ystävälliseen tapaan ja pahoitteli tiukkaa sävyä. Oli aluksi tulkinnut minun suhtautuvan välinpitämättömästi vakavaan asiaan. Menipä jutut sitten mopoiluun ja Spyderin ihmettelyyn. Vartija oli HD miehiä, tietysti.

Rajan ylitys kesti kaikkiaan 40 min, mutta matkaan pääsin vielä hyvällä turvamarginaalilla. Pimeyden turvin ruostekolmioon ja eteenpäin kohti Detroitia, Toledoa ja Clevelandia.

USA:n puolella nopeusrajoitus onkin sitten pääasiassa 70mile/h, eli 113km/h. Hyvin tällä matka joutuu, kun liikennevirta ajaa oikeasti 123 km/ h gepsinopeutta. Yön osuus oli etukäteenkin arvioituna tasaista puurtamista eteenpäin ja mailien nielemistä. Odotettu myrskyrintana kulki idempää reittiä, joten ajokeli pysyi kohtuullisena. Välillä vettä tuli kuuroina reilusti ukkosen saattelemana, mutta jo ennen Buffaloa ilma kuivui ja sateet loppuivat.

Se oli hyvä, sillä tässä vaiheessa tuli ensimmäisen kerran RP-ajojeni aikana pakottava tarve ottaa tirsat. Kurvasin välittömästi rekkaparkin pihaan ja parkkeerasin nurmikaistan viereen. Puhelimeen herätys kymmenen minuutin päähän ja kypärä päässä syrjälleen. Nukahdin välittömästi mukavalle, kuivalle nurmikolle. Uni oli ilmeisen syvää, kun tajusin kuorsaavani ja samalla puhelin herätti. Olipa mahtavan virkistävä lepo. Ihmettelen edelleen, miten tuollainen torkahdus voi virkistää niin paljon!

Aamuyön tunteina IBA motelli heti aidan takana.
Virkistyttyäni ajattelin samalla nauttia kunnon aamupalan ja painuin kupilaan kahville ja pekonisämpylälle Pennsylvanian tapaan. Pekonia ja kinkkua oli välissä yhtä paljon kuin sämpylää yhteensä. Tällä jaksaa taas.

Samalla tarkastelin reittisuunnitelmaani ja yht´äkkiä tajusin ajan olevan ns. kortilla. BB2500K aikataulu oli hyvällä mallilla, mutta jos haluan pitää SS1000 Lower Great Lakes aikataulusta kiinni, nyt on lähdettävä tielle ja heti.

Etenin siitä heräilevään Syracuseen ja edelleen Kanadan rajalle. Kello kävi. Rajalla huomattavasti helpompi proseduuri Kanadaan päin mentäessä. Ystävällinen rajavartija kysyi, onko suunnitelmia palata USA:han lähiaikoina, johon vastasin että ei. Huomaavaisesti sitten poisti pahvikorit passistani, nyt ainakin kirjanpito täsmää.

Rajalta yli St. Lawrence joen haarojen Brockvilleen SS 1000LGL lopetukseen. Aikaa jäi parikymmentä minuuttia, tämä rasti ainakin aikataulun puitteissa suoritettu. Nyt ei ollut mitään kiirettä oikeaan BB 2500K lopetukseen, joten huilasin hetken.

Auringonpaisteessa ja lämpötilan huidellessa jälleen 30 C paikkeilla, kohti Montrealia. Keskellä päivää alkoi toisen kerran painostaa siinä määrin, että vaateri kutsui. Virkistävä varttituntinen ja olin kuin uusi kuski.

Sunnuntaina aamupäivällä tarvittiin jälleen IBA motellia.

Pikkuhiljaa alkaa olla nähty nämä Pohjois-Amerikan interstatet ja autoroutet. Seuraavaksi pitäisi yrittää suunnitella reissu pienempiä teitä pitkin. Saapa nähdä, miten toteutuu. Haluaisin käydä IBA ajon merkeissä New Yorkissa. Tämä oli nytkin yhtenä vaihtoehtona, mutta alueella ilmenneet tornadon poikaset estivät toteutuksen.

Ajo nyt onnellisesti takana, RP-suoritus on hakusessa. Kotiin palattua aloin käymään kuitteja läpi. Tein dokumentit valmiiksi ja lähetin Loimaalle jännittyneissä tunnelmissa. Muutaman päivän kuluttua ajotarkastaja kyseli löytyisikö aloitustankkauksesta polttoainakuittia, kun tämä Visakuitti ei oikein kelpaa.

Tarkastelin saman tien alkuperäisiä todeten asian näin juuri olevan. No voi v... ! Kuitit olisi tietenkin pitänyt tarkastaa paremmin reissun aikana. Nyt täytyy yrittää saada kopio kyseiseltä huoltikselta.

Voi olla, että tästä ajosta jää käteen mukava kokemus. Kuitin metsästys jatkuu.


PS. Tarkastajalta saapui onnittelut, ajo hyväksytty! Varsinainen työvoitto koko prosessi. Kannattaa siis suorituksen aikana huolellisesti tarkastaa kuittien tiedot, ei pelkästään kellonaika. Nyt oli sekä aloitus-, että lopetustankkauksesta pelkkä visakuitti (joka nopeasti katsottuna näytti hyvinkin pa-kuitille). Lopetus ratkesi onnellisesti, kun sattumalta ottamassani kuvassa näkyi Spyder ja mittarissa tankaamani määrä täsmäsi kuittiin. Aloituksesta jouduin pyytämään kaverin apua, joka kävi hakemassa Sherbrooken huoltikselta kuitin. Huh huh.

Muutama osavaltio vielä käymättä.



Reitti BB 2500K/ SS 1000 LGL.